”Minä olin vähällä horjahtaa, jalkani melkein pettivät.” (Ps. 73:2)
Kyse ei ollut hiekoituksen puutteesta talvikelillä, vaan kateudesta, joka oli hiipinyt huomaamatta Asafin sydämeen. Kun hän katsoi ympärillään elävien, Jumalasta piittaamattomien, ihmisten elämää, hän kadehti heidän menestystään. He näyttivät olevan aina elinvoimaisia ja terveitä, eikä heidän tarvinnut raataa toisten tavoin (73:3-5). Tämä sai Asafin pohtimaan, oliko hän pitänyt turhaan sydämensä puhtaana (73:13). Asafin tavoin meillä on kiusaus ajatella, että Jumalan omina meille kuuluisi helppo elämä ilman murheita ja vaivannäköä ja ellei näin ole, voimme katkeroitua (73:21). Asafille kuitenkin kirkastui, mikä on tärkeintä elämässä. Jumala johdattaa häntä tahtonsa mukaan ja nostaa hänet viimein kunniaan. Häntä odottaa iankaikkinen elämä ja hän saa olla aina Jumalan luona (73:23-26). Se on paljon enemmän kuin mikään ajallinen.
Onnemme on olla lähellä Jumalaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti